(fuck valentine's day)

Vähän huonompi päivä takana vähään aikaan. Itkettää ja vituttaa. Tuli taas mieleen se tosiasia miten ikävä on kotiin. Omaan perheeseen, omaan kotiin, omaan kouluun ja kaikkeen siihen mitä olin ja tein Suomessa. Täällä tulee välillä aina niin pirun yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Viisi kuukautta ollaan jo oltu, mutta kun miettii, niin sehän on saatanan lyhyt aika. Onko mahdollistakaan luoda läheskään yhtä läheistä suhdetta täällä perheeseen kymmenessä kuukaudessa, minkä Suomessa on tehnyt koko elämänsä? Voiko edes puolessa vuodessa tottua ikävään? Välillä vaan tuntuu, ettei olisi kotona, ei sitten ollenkaan. Se tunne kun istuu illallisella sanomatta sanaakaan silmät kiinni lautasessa, samaan aikaan kun koko perhe nauraa jutuilleen - Joista itse en ymmärrä yhtikäs mitään. Ainakin yritän ymmärtää ja joskus tyytyväisenä luulen ymmärtäneeni jotain, mutta arvaus onkin päin vittua. Täällä mä koen itseni pelkäksi vaihto-oppilaaksi, en perheenjäseneksi. Mun perhe on aivan ihana, mutta ongelma taitaa olla itsessäni. En mä osaa näyttää omaa minääni oikeestaan kellekkään. Jos on paha olla tms., pidän sen itselläni. Mä oon ollut täydellinen vaihto-oppilas tähän mennessä. Kaiken oon tehnyt tismalleen oikein. Tän vuoden myötä jättänyt kaikki typeryydet taakseni, enkä mokaillut laisinkaan. Oon vähentänyt koneen käyttöä, osaan olla sosiaalinen ja hauska ja tehdä kaiken mitä host-vanhemmat pyytää. Suurin ongelma on vain juuri se, etten osaa puhua ylipäätänsä mistään asioistani, en osaa päästää ketään liian lähelle. Monesti mietin, että miksi helvetissä juuri mä lähdin vaihtoon. Oonko mä oikea ihminen tälläseen? Välillä tuntuu juuri siltä, että selvästikkään en. Mitä mä vien mukanani Suomeen? Uuden kielen? Toisen perheen ja ystävät? En tosiaan tiedä.
Foro tulee alle viikon päästä ja se on vain viikon. Viikko on niin saatanan lyhyt aika, ettei siinä ehdi edes hengähtää. Pian se onkin taas takasin Suomessa ja seuraava näkeminen on taas viiden kuukauden päästä. Vasta. Ja mulla on ihan järjetön ikävä Roope ja Petraa. Mä haluan Roopen käymään tänne enemmän kuin mitään.
Huomenna on tosiaan ystävänpäivä. En oo oikeen koskaan ollut mikään suuri ystävänpäivän ystävä. Mummin kuolemasta on tasan kolme vuotta. Muistan kolme vuotta sitten kun se kuoli päivä ennen ystävänpäivää. Seuraavana päivänä menin yksin elokuviin. Kuka helvetti menee ystävänpäivänä yksin elokuviin? Hahaha. Joka tapauksessa, huomenna on se pelkeleen ystävänpäivä. Toivotan siis kaikille ihanille lukijoille hyvää ystävänpäivää, jotka aina jaksatte pitää mielenkiinnon yllä mun blogia kohtaan<3 Tehkää siitä tavalla tai toisella onnistunut päivä! Mun päivä kuluu perinteisesti koulussa ja salilla. Ei olisi kyllä ne "ystävänpäivä"kahvit pahitteeksi...







Pusuja ja öitä, Laura